Teksti: Kaisa Pastila Kuva: Shutterstock, Katri Mikkilän albumi 5.10.2020
Ortoreksia vääristää suhteen ruokaan
Mikä on ortoreksia? Katri Mikkilä oppi sen ravitsemustieteen tenttikirjoistaan ja hoksasi samalla sairastavansa syömishäiriötä, joka tekee terveellisestä elämäntavasta koko elämän keskipisteen.
Jyväskyläläinen Katri Mikkilä, 34, lähtee lenkille vain, jos hänen tekee mieli. Ei koskaan syyllisyyden tunteesta – ja aina ilman sykemittaria.
– Näen punaista kaikenlaisista liikunta- ja unimittareista. Jos joutuu katsomaan kellosta, onko aamulla virkistynyt vai ei, on aika kaukana yhteydestä omaan kehoonsa. Tai jos ajattelee, että treeni menee hukkaan, kun unohti laittaa päälle sykemittarin, kannattaisi pysähtyä.
Joku voi saada mittareista kipinää sporttiharrastukseen, mutta Mikkilän mielestä itsensä liiallinen mittaaminen voi viedä liikuntasuhdetta väärään suuntaan. Liikkumisesta tulee suoritus. Ihminen lakkaa kuuntelemasta kehoaan ja tunnistamasta sen tarpeita.
Hänellä on kokemusta tästä. Hän sairastui murrosiässä ortoreksiaan. Ortoreksia on syömishäiriö, jonka ytimessä on pakonomainen terveellisyyden tavoittelu. Vaikka sairauden näkyvin vaihe meni ohi muutamassa vuodessa, ajatusmallit eivät päästäneet irti.
Mikkilä heräsi omaan tilaansa vasta yliopistolla lukiessaan ravitsemustieteen tenttikirjaa syömishäiriöistä.
– Kesken tenttiin opiskelun havahduin: tämähän kertoo minusta, juuri noin minäkin ajattelen. Vasta siinä hetkessä oivalsin, että suhteeni ruokaan ja liikuntaan ei ollut terve. Olin edelleen sairas.
Syömisestä tuli ahkeruusmittari
Lapsuuden ympäristössä ihailtiin uutteruutta ja työntekoa. Katri oli kympin tyttö eikä halunnut, että kukaan pitäisi häntä laiskana.
Syömisestä ja liikkumisesta tuli hänen ahkeruusmittarinsa. Pian paino putosi niin, että kuukautiset jäivät pois. Gynekologi kuitenkin kirjoitti hänelle e-pillerit, jolloin hormonikierto palasi, eikä nuoren naisen edelleenkään tarvinnut kyseenalaistaa ruoka- ja liikuntatottumuksiaan. Äiti oli välillä huolissaan laihtumisesta, mutta koska paino ei pudonnut hälyttävän alas, hän ei osannut passittaa tytärtään hoitoon.
Lukiossa Mikkilän paino palasi normaaliksi ja kaikki huokaisivat helpotuksesta – myös hän itse. Mutta kaikki ei ollut ok.
– Vaikka aloin syödä enemmän, ajattelumallit pysyivät. Syvällä sisimmässäni ajattelin edelleen, että minun pitää ansaita syöminen treenaamalla. Sallin itselleni vain tiettyjä ruokia.
Mikkilä lähti opiskelemaan ravitsemusterapeutiksi. Opinnot kuitenkin ylläpitivät häiriintynyttä ruoka- ja kehosuhdetta, kun ruuasta, syömisestä ja lihavuudesta puhuttiin koko ajan.
Kunnes viimeisenä opiskeluvuonna tuli pysähdys tenttikirjan ääressä. Siitä alkoi hidas parantuminen.
– Tärkein apu minulle oli Syömishäiriöliiton vertaistukiryhmä. Se tarjosi turvallisen paikan, jossa sain sanoa ensimmäistä kertaa ääneen omia ajattelumallejani.
Monella se muuttuu pakonomaiseksi, Katri Mikkilä sanoo.
Ortoreksia opetti armollisuutta
Nykyisin Mikkilän kotona nautitaan kaksi kunnon ateriaa päivässä. Iltapäiväkahvilla on aina tarjolla herkkuja.
Mikkilällä ja hänen puolisollaan on 4- ja 6-vuotiaat lapset. Päivät ovat täynnä huisketta.
– Lasten rytmissä on jotain suurta viisautta. Meidän aikuistenkin kannattaisi hoitaa itseämme samalla mallilla: säännöllisesti ruokaa, säännöllisesti ulkoilua, ei liian sitovia rutiineja mutta joitain turvaa tuovia rakenteita.
Enää Mikkilä ei jää kiinni kielteisiin syömiseen tai omaan kehoon liittyviin ajatuksiin, joita edelleen toisinaan tulee.
– Jos esimerkiksi huomaan vertailevani kehoani jonkun toisen ihmisen kehoon ja ajattelevani, että minunkin kehoni pitäisi näyttää tuolta, ohjaan itseni aktiivisesti hymähtämään ajatukselle. Toisen ihmisen keho saa näyttää upealta, mutta sen perusteella ei kannata kyseenalaistaa oman kehonsa upeutta.
Oman kehosuhteen löytymisessä iso askel oli se, kun Mikkilä myönsi itselleen, ettei tykkää korkokengistä tai mekoista. Hän oli koko ikänsä yrittänyt mahtua perinteiseen naisellisuuteen liitettyihin ihanteisiin. Oli vapauttavaa päästää niistä irti ja alkaa pukeutua oman makunsa mukaan.
Ylipäätään matka tasapainoon on kasvattanut armollisuutta itseä kohtaan. Siitä on ollut apua muillakin elämän osa-alueilla kuin liikunnassa ja syömisessä, esimerkiksi vanhemmuudessa.
– Vanhempana olisi helppo syyllistyä niin monesta asiasta, mutta minun ei tarvitse enää lähteä siihen. Asennoidun niin, että ihan varmaan mokaan välillä – eihän kukaan selviä vanhemmuudesta täydellisesti – mutta riittää, kun yritän antaa lapsilleni mahdollisimman terveelliset eväät elämään.
Miten treenataan oikein?!
Ravitsemusterapeutiksi ja fysioterapeutiksi valmistunut Mikkilä työskentelee nykyään asiantuntijana Syömishäiriöliitossa. Hänen mukaansa ortorektinen käyttäytyminen on lisääntynyt rajusti terveellisyystrendin myötä.
– Ajan henki ajaa ihmisiä suorittamaan ”oikeaa” ruokaa ja harjoitteluohjelmia. Monella se muuttuu pakonomaiseksi.
Ruoka saa olla tärkeä, mutta se ei saa määrätä kaikkea olemista ja elämistä, Mikkilä muistuttaa. Jos ruuan miettiminen ja valmistelu vie leijonanosan omasta päivästä, tilanteeseen kannattaa pysähtyä. Vaikka oma paino olisi normaali, suhde ruokaan ei automaattisesti ole terveellä pohjalla. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida myös, jos huomaa jättävänsä väliin ihmisten tapaamisia, joihin liittyy syömistä tai jotka sotkevat suunniteltuja treenejä.
Jos Mikkilä saisi päättää, hän toivoisi, että taantuisimme vähän ruuan suhteen ja palaisimme aikaan, jolloin kokoonnuimme saman padan ääreen.
– Nykyään vallalla on yksilöllinen Mitä juuri sinä tarvitset ja syöt? -ajattelu, mutta siitä voisi vähän hellittää. Syöminen ei ole vain syömistä, vaan ruokaan liittyy niin paljon muitakin hyvinvointia tukevia elementtejä, esimerkiksi yhdessä syömisen sosiaalinen näkökulma, erilaisista mauista nauttiminen ja mielihyväkokemukset. Niistä kannattaa pitää kiinni.
